Uusimaa on täyteen asutettu. Siltä ainakin ennen tuntui: Ajoimme Säkylässä ja Maitolassa vai missä kaikkialla, minä en ymmärrä maaseutua, olen urbaanin tyttö.

Etsimme metsätietä johon pysähtyä hetkeksi, jossa voisin sinut ottaa. Miehet katsoivat automme perään – vieraan, oudon – lahkeet kumisaappaiden sisään työnnettyinä. Minä käärin hihojani.

Lopulta se löytyi, käytöstä poistettu viljasiilo. Auringonvalo tanssitti pölyhiukkasia, lanta haisi, oli kuuma. Otin sinut seinää vasten takaapäin, otin sinut nurmikolla kontillasi. Sinä painoit itseäsi nyrkkiäni vasten, hakkasit, hanska ei riittänyt, ranteeni oli liukas. Olin syvemmällä kuin koskaan aikaisemmin. Linnut huusivat, sinä voihkit, äänesi muuttui matalammaksi kuten aina kun sinua nussin. Hengästyit, lähestyit eläintä, minä niin pidän siitä sinussa. Sinun alkuäänestäsi, kun olet pelkkää litinää ja kiimaa, höyryävää ihoa. Aurinko paistoi hiuksiisi, haparoin rintojasi kesähameen läpi. Hengästyin, kättä pakotti, hakkasin itseäni sinua vasten.

siivosimme kyllä jälkemme

Jälkeenpäin sinä tärisit autossa, minä poltin tupakkaa ja ihailin rapsipeltojen keltaista. Ihan törkeä väri. Suorastaan rivo.