Minä rakastan urbaania. Rakastan katuvilinää jossa on niin paljon ihmisiä että minusta tulee kasvoton, anonyymi. Reilasin nuorena yksinäni itä-Euroopan halki niin etelään kuin rahat riittivät, ja siellä, kahden tuhannen kilometrin päästä ensimmäisestä joka tiesi nimeni, oli helppo hengittää. Istuin puistonpenkillä ja kirjoitin 60 sivua päiväkirjaa yhdeltä istumalta. Sitten aloitin paluun.

Helsingin kokoisessa kaupungissa on vaikeampi kadota, ihmisiä on niin vähän. Onneksi täällä voi leikitellä muilla asioilla.

Voin istua toimistossa ripsivärit ja luumunväriset rajaukset paikoillaan ja lähettää tekstiviestin ”Kulta anteeksi! Unohdin liukkarin! Käytkö Sin Cityn kautta?”

Minulla on lounastreffit naiseni kanssa. Kaikki näyttää sovinnaiselta, me kaksi asiallista ja aikuista, hän loma-asussaan, minä toimistomatriisin mukaisesti vaatetettuna: lävistykset ja ajellut ihokarvat alusvaatteiden alla piilossa. Lounastreffit joihin kuuluu syömistä, keskustelua, halailua ja suudelmia ja naurua ja jonkin uuden asian pohtimista. Ja pikapano ruokapaikan vessassa; saan nyrkkiä seinää vasten, saan laueta ja niskahiukseni tulevat hikiksiksi; saan korjata rajauksia ja lisätä puuteria ennen kuin palaan toimistotuoliini.

Tällaisesta kaupungista minä pidän. Kerroksellisesta, moniulotteisesta, todellisuuksia ja identiteettejä sekoittavasta rakkaasta Helsingistäni.