Maalla leipä on ruista ja aviomies on löydetty naapurikunnasta.
Jokaisen pöydän päällä on liina, kukallinen tai kirjottu.
Mitä ei ole tai mikä ei ole mahdollista, sitä ei tavoitella, siihen tyydytään.
Tavaran lainaaminen on sallittua, rahan ei. Pihakoivun kaaduttua naapurin isäntä tuo kysymättä sirkkelinsä lainaksi.
Täällä minuus on suhteessa hehtaarien määrään – tilaa on paljon, mutta kaikki on salaojitettua – rajat, ojat ja omat on piirretty karttoihin, joita säilytetään kaikkien nähtävänä kunnantalon arkistossa.

Olla tarkoittaa täällä omistaa.

Seksuaalisuudelle on maalla kaksi tilaa ja aikaa – nuorena sitä voidaan harjoittaa luonnossa, vanhempana makuuhuoneessa. Ennen avioliittoa tai sen jälkeen. Sukupuolia on kaksi ja ne ovat eksplisiittisesti esitettyjä. Naiseus pilkottaa punaisen esiliinan ja miehuus hiestä värjääntyneen lippiksen alta.

Aikoja on neljä: kevät, kesä, syksy, talvi. Kaikki aika on helposti mitattavaa, lineaarista ja kronologista: mennyt, nykyinen, tuleva.

Maalla on ajat ja paikat, mutta ei samanlaista päällekkäisyyttä, simultaanisuutta tai samanaikaisuutta kuin kaupungissa, jossa jokaisella tilalla ja ajalla voi olla useita funktioita.

Maalla ollessani kaipaan kaupungin toiseutta,  rivoutta ja julkeutta – sitä mikä ei ensi silmäyksellä näy, vaan mikä täytyy tuottaa; sitä mikä tekee kaupungista paikan sijaan tilan. Baudelairen ajatuksia hengittäviä katuja, kahviloita, vessoja, porttikongeja. Tilojen paradoksaalista yksityisyyttä, joka on sosiaalisissa suhteissa tuotettua, ei annettua, sillä julkisuus ei ole tilan tai kaupungin ominaisuus, vaan yhteisön luoma ulottuvuus.