heinäkuu 2009


Miksi emme voi pitää seksuaalisuuttamme omana tietonamme ja toteuttaa itseämme lakanoiden välissä kuten asiallista olisi?

  • Koska pitää aina tulla ulos siitä muotista joka on annettu.
  • Koska kaappeja ei tarvita.
  • Koska julkisissa vessoissa nussiminen on osa homomiesten historiaa: häpeän ja salailun aikautta.
  • Koska häpeä pitää ottaa haltuun ja emansipoida.
  • Koska haluamme olla julkisen tilan subjekteja.
  • Koska emme kumarra ostamisen alttareita.


Mitä me haluamme?

  • Olla mahtumatta muotteihin: naisen, tyttöystävän, lesbon, kuluttajan tai kaupunkilaisen.
  • Kasvaa suuremmiksi kuin annettu tila.
  • Venytella identiteettiämme kaikkiin ilmansuuntiin.
  • Rikkoa normeja.
  • Situationistilaisittain detournata julkista tilaa, toimia väärin, rikkoa, tehdä toisin.
  • Murtaa (hetero)matriisin.
  • Kirjoittaa kirjeitä toisillemme.
  • Laajentaa kaupunkikuvaa, omaamme ja muiden: Kun on kerran nussinut kahvilan tai ravintolan vessassa, ei se paikka enää palaa entiselleen: mielikuva ravintolasta on sekoitus tuoleja, mattoa, kaakelia, lattea, tunnelmaa, siideriä tai salaattia ja kiimaa, tuoksuja, tiukkuutta tai tilavuutta, orgasmeja, huohotusta, hikipisaroita. Juuri sen kerran hikipisaroiden makua ylähuulen yläpuolella.

Minä tiedän että julkisessa tilassa liikkuu lapsia, ja heitä me kunnioitamme. Me siivoamme jälkemme emmekä tuo seksuaalisuuttamme kenenkään silmille.

Minä olen entinen tavaratalon kerrossiivooja, enkä laita ketään alipalkattua ylityöllistettyä siivoojaa korjaamaan mehujamme. Me keräämme omat roskamme ja pyyhimme omat eritteemme.

Maalla leipä on ruista ja aviomies on löydetty naapurikunnasta.
Jokaisen pöydän päällä on liina, kukallinen tai kirjottu.
Mitä ei ole tai mikä ei ole mahdollista, sitä ei tavoitella, siihen tyydytään.
Tavaran lainaaminen on sallittua, rahan ei. Pihakoivun kaaduttua naapurin isäntä tuo kysymättä sirkkelinsä lainaksi.
Täällä minuus on suhteessa hehtaarien määrään – tilaa on paljon, mutta kaikki on salaojitettua – rajat, ojat ja omat on piirretty karttoihin, joita säilytetään kaikkien nähtävänä kunnantalon arkistossa.

Olla tarkoittaa täällä omistaa.

Seksuaalisuudelle on maalla kaksi tilaa ja aikaa – nuorena sitä voidaan harjoittaa luonnossa, vanhempana makuuhuoneessa. Ennen avioliittoa tai sen jälkeen. Sukupuolia on kaksi ja ne ovat eksplisiittisesti esitettyjä. Naiseus pilkottaa punaisen esiliinan ja miehuus hiestä värjääntyneen lippiksen alta.

Aikoja on neljä: kevät, kesä, syksy, talvi. Kaikki aika on helposti mitattavaa, lineaarista ja kronologista: mennyt, nykyinen, tuleva.

Maalla on ajat ja paikat, mutta ei samanlaista päällekkäisyyttä, simultaanisuutta tai samanaikaisuutta kuin kaupungissa, jossa jokaisella tilalla ja ajalla voi olla useita funktioita.

Maalla ollessani kaipaan kaupungin toiseutta,  rivoutta ja julkeutta – sitä mikä ei ensi silmäyksellä näy, vaan mikä täytyy tuottaa; sitä mikä tekee kaupungista paikan sijaan tilan. Baudelairen ajatuksia hengittäviä katuja, kahviloita, vessoja, porttikongeja. Tilojen paradoksaalista yksityisyyttä, joka on sosiaalisissa suhteissa tuotettua, ei annettua, sillä julkisuus ei ole tilan tai kaupungin ominaisuus, vaan yhteisön luoma ulottuvuus.

Pudotan vaatteet päältäni kävellessäni suoraan sängylle kontalleni. Aluksi hengitän, niin kuin yleensä hengitetään – ajattelematta, tiedostamatta, passiivisesti. Nenän kautta, suu kiinni.  Suorin käsivarsin ja suljetuin silmin odotan ensimmäistä kosketustasi.

Sormenpäät. Sormet.

Suu aukeaa, hengitys muuttuu raskaaksi. Ilmavirta tuntuu iholla. Tyhjennän keuhkoni sinua varten, työnnän itseäni sinua vasten, haluan nopeasti kaiken. Happea enemmän haluan sisääni kätesi, sirot naiselliset sormesi.

Rystyset.

Tulen tietoiseksi eläimellisestä hengityksestäni – suusta valuu jo kuolaa, kätesi ottaa tilaa keuhkoiltani, hengitys korisee. Rintakehä laajenee ja supistuu, hengityksestä tulee lihallista – nielu, henkitorvi, keuhkopussit, pallea. Haluan, haluan, haluan.

Koko käsi.

Taivas. Hengitän kättäsi.

Tänään en halua laueta kaupungissa. Tänään en kaipaa katseita enkä exhibitionismia. Tänään en kaipaa kättäsi sisälleni. Tänään en tahdo bussikuskin lipovan huuliaan ja katsovan kourivia käsiäsi kesähameeni kaula-aukon sisällä.

Tänään olen väsynyt ja vähän pikkuinen. Tänään maailma on suuri ja taivas korkea.

Tänään minä tahdon omaan kotiini yksityisten seinieni sisään, omaan sänkyyni, sinun viereesi, puhtaisiin lakanoihin suihkun kautta, kahvia mukillisen ikkunalaudelle,  ruusun näkyville, hiljaista musiikkia, raukeita ajatuksia.

Tänään tahdon käpertyä syliin kerälle ja nukahtaa ihoasi vasten.

Minä rakastan urbaania. Rakastan katuvilinää jossa on niin paljon ihmisiä että minusta tulee kasvoton, anonyymi. Reilasin nuorena yksinäni itä-Euroopan halki niin etelään kuin rahat riittivät, ja siellä, kahden tuhannen kilometrin päästä ensimmäisestä joka tiesi nimeni, oli helppo hengittää. Istuin puistonpenkillä ja kirjoitin 60 sivua päiväkirjaa yhdeltä istumalta. Sitten aloitin paluun.

Helsingin kokoisessa kaupungissa on vaikeampi kadota, ihmisiä on niin vähän. Onneksi täällä voi leikitellä muilla asioilla.

Voin istua toimistossa ripsivärit ja luumunväriset rajaukset paikoillaan ja lähettää tekstiviestin ”Kulta anteeksi! Unohdin liukkarin! Käytkö Sin Cityn kautta?”

Minulla on lounastreffit naiseni kanssa. Kaikki näyttää sovinnaiselta, me kaksi asiallista ja aikuista, hän loma-asussaan, minä toimistomatriisin mukaisesti vaatetettuna: lävistykset ja ajellut ihokarvat alusvaatteiden alla piilossa. Lounastreffit joihin kuuluu syömistä, keskustelua, halailua ja suudelmia ja naurua ja jonkin uuden asian pohtimista. Ja pikapano ruokapaikan vessassa; saan nyrkkiä seinää vasten, saan laueta ja niskahiukseni tulevat hikiksiksi; saan korjata rajauksia ja lisätä puuteria ennen kuin palaan toimistotuoliini.

Tällaisesta kaupungista minä pidän. Kerroksellisesta, moniulotteisesta, todellisuuksia ja identiteettejä sekoittavasta rakkaasta Helsingistäni.

”Yksityinen on ehkä ollut se tila, jossa naiset ovat toimineet, mutta samalla on muistettava, että se on myös tila, johon naiset on pakotettu ja jossa heitä on hallittu. Yksityinen ei siis ole naisten tila vaan tila johon naiset on pistetty.”

– Linturi

Naisten huoneet on rakennettu lapsia ja hoivaamista varten – Flamingo Span lastenallas on sijoitettu naisten suihkujen eteen! – kun taas miesten tilat, perinteisesti kaupunki ja kadut, on rakennettu toisten katselemista ja tarkkailua varten. Näin julkinen ja yksityinen tila ovat kulttuurisia konstruktioita kuten sukupuolikin.

– Saisinko vessan oven auki, kiitos?

Hesburger ei ole juhannuksena auki, mutta viereiset pikaruokalat ovat. Odotat minua sovitusti yhden hengen naistenhuoneessa.  Avaat oven pieneen vessaan. Kummastelemme tilaihmettä käytävältä.

– Ei me mahduta tänne, tämä on liian pieni. Mä käyn hakemassa avaimen lastenhoitohuoneeseen.

*

– Saisinko avaimen lastenhoitohuoneeseen, kysyn.
– Ei ole, ei ole.
– Miten niin ei ole?
– Se on Hesburgerin vessa.

*

– Ei niillä ole avainta lastenhoitohuoneeseen, mennäänkö jonnekin muualle?
– Ei jaksa etsiä, ollaan täällä.
– Housut alas, käännä pylly tänne.

*

Huokaat, käännyt ja avaat housut. Ei suudelmia, kaikki on pikaa. Vessa on ahdas; vain lavuaari ja peili. Pidän peileistä, siitä ettei katse katoa, vaikka ruumis ajoittain niin tekisikin. Lindströmin punasininen logo hehkuu narkkarivalossa käsipaperi- ja saippuatelineissä. Huojuvan, ohuen seinän takana wc-istuin. Täytämme koko tilan.

Vedän hanskan käteen, muistan miltä rintasi tuntuivat bussissa, muistan miten koetit peittää kourivan käteni. Nyt paljastat ja levität kaiken, teet kehostasi tarjottimen. Liukkaria. Nojaat käsilläsi seinään ja katsot peiliin, notkistat selkäsi, jonne muodostuu lavuaarin muotoinen kuoppa. Seison takanasi ja työnnän vahingossa selälläni oven auki.

– Kulta, nojaa poikittain sinne nurkkaan, ei me mahduta näin.
Ensimmäinen kosketus, yksi sormi ja huulesi aukeavat. Olit joutunut odottamaan, ajattelemaan. Pidän siitä että ajatuksesi harhailee, mutta kehosi ei. Tulen sisääsi, sormi kerrallaan, työntäminen on raskasta, tilaa ei ole.

Askeleita. Ovi aukeaa.

– Tää on varattu.

Nainen näkee vain selkäni, joka täyttää koko oviaukon, mutta ei nyrkkiäni, joka täyttää naiseni.

En ole hellä, en ole varovainen, en ole säädyllinen. En kursaile, en vitkastele, en emmi. Haluan poistaa tiukkuutesi, haluan tulla ja mennä miten sattuu niin että sinua sattuu. Huudat. Otat tukea huojuvasta seinästä, kalusteista, pelkään että peili tai lavuaari tippuu painostasi. Liikutan kättäni sisälläsi, vain pieni puristus, mutta liike säteilee koko kehoosi, takapuolesi, lihasi värisee.

Pikapano pikaruokalan vessassa.

Poistumme naistenhuoneesta. Jälkeenpäin syömme thaimaalaisessa. Haluaisin käydä kuivaamassa valuvan pilluni jossain vessassa.

Uusimaa on täyteen asutettu. Siltä ainakin ennen tuntui: Ajoimme Säkylässä ja Maitolassa vai missä kaikkialla, minä en ymmärrä maaseutua, olen urbaanin tyttö.

Etsimme metsätietä johon pysähtyä hetkeksi, jossa voisin sinut ottaa. Miehet katsoivat automme perään – vieraan, oudon – lahkeet kumisaappaiden sisään työnnettyinä. Minä käärin hihojani.

Lopulta se löytyi, käytöstä poistettu viljasiilo. Auringonvalo tanssitti pölyhiukkasia, lanta haisi, oli kuuma. Otin sinut seinää vasten takaapäin, otin sinut nurmikolla kontillasi. Sinä painoit itseäsi nyrkkiäni vasten, hakkasit, hanska ei riittänyt, ranteeni oli liukas. Olin syvemmällä kuin koskaan aikaisemmin. Linnut huusivat, sinä voihkit, äänesi muuttui matalammaksi kuten aina kun sinua nussin. Hengästyit, lähestyit eläintä, minä niin pidän siitä sinussa. Sinun alkuäänestäsi, kun olet pelkkää litinää ja kiimaa, höyryävää ihoa. Aurinko paistoi hiuksiisi, haparoin rintojasi kesähameen läpi. Hengästyin, kättä pakotti, hakkasin itseäni sinua vasten.

siivosimme kyllä jälkemme

Jälkeenpäin sinä tärisit autossa, minä poltin tupakkaa ja ihailin rapsipeltojen keltaista. Ihan törkeä väri. Suorastaan rivo.

Häikäilemätön, empimätön, häpeämätön, hävytön, kursailematon, röyhkeä, siekailematon, säälimätön, röyhkeä, tiukka, ujostelematon, vitkastelematon

”Mun pitää vessaan.”
”Ai pissalle vai?”

« Edellinen sivuSeuraava sivu »