Me riitelimme taas. Kiasman terassilla porotti aurinko, minä itkin, sinä itkit, me emme koskeneet toisiimme. Kolme tuntia tiukkaa analyysia. Me yritämme. Maailma vaatii mahdottomia. Me käytämme loputtomasti energiaa selvitäksemme annetuista olosuhteista: kohtuuttomista työmääristä, huonoista esimiehistä, loputtomista rahahuolista, terveyden pettämisestä, ystävyyssuhteiden ristiaallokoista, vanhempien vaateista.
Ja sitten on me kaksi, me joiden pitäisi olla toisillemme lähteet, ne joista ammennamme voimaa. Ja me olemme niin väsyneitä kohdatessammme toisemme että emme jaksa kuin kiukutella ja syytää pahoja sanoja. Loukkaannumme epäolennaisuuksista, näemme asiat mustavalkoisina, kärjistämme ja provoisoimme: olemme idiootteja.
Kieleni työntyi suuhusi yhden kerran, puhuimme toistemme suihin: ”onko sulla hanskoja” ”mennään”. Nousimme pöydästä, säntäsimme kohti naistenhuonetta. Jotain tuttua tämän muukalaisuuden keskelle.
Otin sinut, olit niin tuttu, oli ihanaa olla sisälläsi. Olit ihan hiljaa ja äärimmilläsi. Yli äyräydesi. Lauettuasi käänsit minut seinää vasten ja tahdoit minut.
En osannut enää.
Sormesi sisälläni, en osannut niitä. En osannut rentoutua, tunsin itseni metalliseksi sisältä, en osannut olla, en osannut päästää sinua sisään. Olin kolinaa ja kovuutta, en pehmeä ollenkaan. Aloin itkeä. Pyysin sinua lopettamaan. En muistanut kättäsi enää. Sitä minä itkin. Se oli pitkä itku.
Me opimme kyllä. Ota minut taas syliisi. Tule sisääni ihan hiljaa, löydä tie minuun. Ota minut kämmenellesi ja anna levätä siinä. Me selviämme.
Hain sinut kotoa autolla. Odotin autossa, tarkistin huulipunan peilistä. Olimme leikkineet ajatuksella, että tulisin hakemaan sinua punaisella avoautolla, painaisin kaasua, auto ulvoisi, minä nauraisin, sinun vaaleat hiuksesi hulmuaisivat kevätillassa. Autossa olisi virtaviivaiset, ilmanvastusta vähentävät puskurit, sinun puskurisi imisivät katseet ja ilman ympäriltään.
Ajoimme päättömästi kehäteitä, moottoriteitä, pikkuteitä. Katuja, kujia. Keskustan mukulakivikatuja, moottoritien uutta sileää asfalttia. 60 km/h, 80 km/h ja 120 km/h.
Moottoritiellä käteni siirtyi reideltä kosteaan jalkoväliisi. Levitit, nojasit, kaasutit. Nostit jalkasi kojelaudalle, vastaantulevat rekkamiehet olisivat näkymästä innoissaan. Näkökenttäni kapeni vauhdista, sormeni kastuivat. Tila oli päällekkäinen, yhtä aikaa yksityinen ja julkinen, pysyvä ja liikkuva. Mitkään fysiikan lait eivät tuntuneet pätevän, sillä vauhtimme oli kaksinkertaista: seksiä liikkuvassa autossa. Nopeuden yksikkönä toimi pikemminkin seksuaalisuus kuin kilometrimäärä tunnissa.
”Vauhti, jolla auto jättää liikkumattoman maiseman taakseen,
synnyttää ruumiini ympärille aivan tietynlaisen tilan, lakien ulkopuolisen kapean tilan,
jossa alastomuus näyttäytyy ilman häpeää, eläimellisesti.”
Catherine Millet: Mustasukkaisuus
Pysähdyimme levähdysalueella, mutta huomasimme tarvitsevamme oman tien venäläisten rekkojen ja lapsiperheiden farmareiden sijaan. Käänsin auton soratielle, sinut autoa vasten. Oli kevät, metsässä kohisi lehtivihreä, meissä veri ja tunteet, takana moottoritie.
Tämä oli ensimmäisiä iltoja, jolloin liikuimme yhdessä.
Julkeat naiset 