Hain sinut kotoa autolla. Odotin autossa, tarkistin huulipunan peilistä. Olimme leikkineet ajatuksella, että tulisin hakemaan sinua punaisella avoautolla, painaisin kaasua, auto ulvoisi, minä nauraisin, sinun vaaleat hiuksesi hulmuaisivat kevätillassa. Autossa olisi virtaviivaiset, ilmanvastusta vähentävät puskurit, sinun puskurisi imisivät katseet ja ilman ympäriltään.

Ajoimme päättömästi kehäteitä, moottoriteitä, pikkuteitä. Katuja, kujia. Keskustan mukulakivikatuja, moottoritien uutta sileää asfalttia. 60 km/h, 80 km/h ja 120 km/h.

Moottoritiellä käteni siirtyi reideltä kosteaan jalkoväliisi. Levitit, nojasit, kaasutit. Nostit jalkasi kojelaudalle, vastaantulevat rekkamiehet olisivat näkymästä innoissaan. Näkökenttäni kapeni vauhdista, sormeni kastuivat. Tila oli päällekkäinen, yhtä aikaa yksityinen ja julkinen, pysyvä ja liikkuva. Mitkään fysiikan lait eivät tuntuneet pätevän, sillä vauhtimme oli kaksinkertaista: seksiä liikkuvassa autossa. Nopeuden yksikkönä toimi pikemminkin seksuaalisuus kuin kilometrimäärä tunnissa.

”Vauhti, jolla auto jättää liikkumattoman maiseman taakseen,

synnyttää ruumiini ympärille aivan tietynlaisen tilan, lakien ulkopuolisen kapean tilan,

jossa alastomuus näyttäytyy ilman häpeää, eläimellisesti.”

Catherine Millet: Mustasukkaisuus

Pysähdyimme levähdysalueella, mutta huomasimme tarvitsevamme oman tien venäläisten rekkojen ja lapsiperheiden farmareiden sijaan. Käänsin auton soratielle, sinut autoa vasten. Oli kevät, metsässä kohisi lehtivihreä, meissä veri ja tunteet, takana moottoritie.

Tämä oli ensimmäisiä iltoja, jolloin liikuimme yhdessä.