Me riitelimme taas. Kiasman terassilla porotti aurinko, minä itkin, sinä itkit, me emme koskeneet toisiimme.  Kolme tuntia tiukkaa analyysia. Me yritämme. Maailma vaatii mahdottomia. Me käytämme loputtomasti energiaa selvitäksemme annetuista olosuhteista: kohtuuttomista työmääristä, huonoista esimiehistä, loputtomista rahahuolista, terveyden pettämisestä, ystävyyssuhteiden ristiaallokoista, vanhempien vaateista.

Ja sitten on me kaksi, me joiden pitäisi olla toisillemme lähteet, ne joista ammennamme voimaa. Ja me olemme niin väsyneitä kohdatessammme toisemme että emme jaksa kuin kiukutella ja syytää pahoja sanoja. Loukkaannumme epäolennaisuuksista, näemme asiat mustavalkoisina, kärjistämme ja provoisoimme: olemme idiootteja.

Kieleni työntyi suuhusi yhden kerran, puhuimme toistemme suihin: ”onko sulla hanskoja” ”mennään”. Nousimme pöydästä, säntäsimme kohti naistenhuonetta. Jotain tuttua tämän muukalaisuuden keskelle.

Otin sinut, olit niin tuttu, oli ihanaa olla sisälläsi. Olit ihan hiljaa ja äärimmilläsi. Yli äyräydesi. Lauettuasi käänsit minut seinää vasten ja tahdoit minut.

En osannut enää.

Sormesi sisälläni, en osannut niitä. En osannut rentoutua, tunsin itseni metalliseksi sisältä, en osannut olla, en osannut päästää sinua sisään. Olin kolinaa ja kovuutta, en pehmeä ollenkaan. Aloin itkeä. Pyysin sinua lopettamaan. En muistanut kättäsi enää. Sitä minä itkin. Se oli pitkä itku.

Me opimme kyllä. Ota minut taas syliisi. Tule sisääni ihan hiljaa, löydä tie minuun. Ota minut kämmenellesi ja anna levätä siinä. Me selviämme.