Fräulein


Minä rakastan urbaania. Rakastan katuvilinää jossa on niin paljon ihmisiä että minusta tulee kasvoton, anonyymi. Reilasin nuorena yksinäni itä-Euroopan halki niin etelään kuin rahat riittivät, ja siellä, kahden tuhannen kilometrin päästä ensimmäisestä joka tiesi nimeni, oli helppo hengittää. Istuin puistonpenkillä ja kirjoitin 60 sivua päiväkirjaa yhdeltä istumalta. Sitten aloitin paluun.

Helsingin kokoisessa kaupungissa on vaikeampi kadota, ihmisiä on niin vähän. Onneksi täällä voi leikitellä muilla asioilla.

Voin istua toimistossa ripsivärit ja luumunväriset rajaukset paikoillaan ja lähettää tekstiviestin ”Kulta anteeksi! Unohdin liukkarin! Käytkö Sin Cityn kautta?”

Minulla on lounastreffit naiseni kanssa. Kaikki näyttää sovinnaiselta, me kaksi asiallista ja aikuista, hän loma-asussaan, minä toimistomatriisin mukaisesti vaatetettuna: lävistykset ja ajellut ihokarvat alusvaatteiden alla piilossa. Lounastreffit joihin kuuluu syömistä, keskustelua, halailua ja suudelmia ja naurua ja jonkin uuden asian pohtimista. Ja pikapano ruokapaikan vessassa; saan nyrkkiä seinää vasten, saan laueta ja niskahiukseni tulevat hikiksiksi; saan korjata rajauksia ja lisätä puuteria ennen kuin palaan toimistotuoliini.

Tällaisesta kaupungista minä pidän. Kerroksellisesta, moniulotteisesta, todellisuuksia ja identiteettejä sekoittavasta rakkaasta Helsingistäni.

Uusimaa on täyteen asutettu. Siltä ainakin ennen tuntui: Ajoimme Säkylässä ja Maitolassa vai missä kaikkialla, minä en ymmärrä maaseutua, olen urbaanin tyttö.

Etsimme metsätietä johon pysähtyä hetkeksi, jossa voisin sinut ottaa. Miehet katsoivat automme perään – vieraan, oudon – lahkeet kumisaappaiden sisään työnnettyinä. Minä käärin hihojani.

Lopulta se löytyi, käytöstä poistettu viljasiilo. Auringonvalo tanssitti pölyhiukkasia, lanta haisi, oli kuuma. Otin sinut seinää vasten takaapäin, otin sinut nurmikolla kontillasi. Sinä painoit itseäsi nyrkkiäni vasten, hakkasit, hanska ei riittänyt, ranteeni oli liukas. Olin syvemmällä kuin koskaan aikaisemmin. Linnut huusivat, sinä voihkit, äänesi muuttui matalammaksi kuten aina kun sinua nussin. Hengästyit, lähestyit eläintä, minä niin pidän siitä sinussa. Sinun alkuäänestäsi, kun olet pelkkää litinää ja kiimaa, höyryävää ihoa. Aurinko paistoi hiuksiisi, haparoin rintojasi kesähameen läpi. Hengästyin, kättä pakotti, hakkasin itseäni sinua vasten.

siivosimme kyllä jälkemme

Jälkeenpäin sinä tärisit autossa, minä poltin tupakkaa ja ihailin rapsipeltojen keltaista. Ihan törkeä väri. Suorastaan rivo.

Eilen halusit kättä. Katsoin ruskeisiin silmiisi kahvikupin yli ja virnistin. Puristin sormeni pöydän alla nyrkkiin ja reiteni yhteen. Jalkojen välissä alkoi tuttu pyörretuuli kiertää kehää ja supistella sisätilaani kasaan. ”Onko sulla hanskoja ja liukkaria?” minä kysyin. Nyökkäsit. Nousimme pöydästä ja kävelimme naistenhuoneeseen peräkanaa.

(Miten kätevä olla samaa sukupuolta! Paitsi että voimme vaihdella ja lainata hajuvesiä ja korkokenkiä ja sukkahousuja, voimme kävellä mihin tahansa vessaan peräkkäin eikä kukaan ymmärrä että siinä olisi mitään epätavallista.)

Cafe Lasipalatsissa ei ole invavessaa. Invavessat ovat tilavia. Ahtauduimme pikkuruiseen koppiin ja suljimme oven. Laskimme käsilaukkumme päällekkäin suljetulle wc-istuimen kannele. Sinun jalkasi tärisivät jo, purin huultani. Halusin sinua, janosin ottamistasi. ”Edestä vai takaa”, minä kysyin. Äänesi oli jo käheä: ”takaapäin”. Pidit lateksihansikasta auki kun työnsin käteni siihen. Huokasit kun se napsahti ranteeni ympärille. Annoit minulle pussillisen liukastevoidetta ja käännyit selin. Pudotit housusi nilkkoihin, minä nojasin selkäni lukittuun oveen ja laskeuduin kyykkyyn. Jalkasi olivat levällään, pillusi avoin ja kostea.

Kaadoin liukkarin hanskalle ja hankasin käteni pilluasi vasten kokonaan liukkaaksi.Painoin poskeni pakaraasi vasten, kuuntelin hengitystäsi kun työnnyin sisään ensin vain ihan vähän. Olet sisältä suloinen ja kattosi on karhea kuin persikankivi. Pyysit minua kokonaan. Pidin lanteistasi kiinni ja tulin sinun sisääsi. Otin sinut kämmenelleni ja sinä hehkuit nyrkkini ympärillä. Sinä huusit, joku veti vessan, minä hymyilin, minä liikuin kunnes räjähdit kokonaan.

Mä kävelimme ulos, sinä ensin, minä jälkeesi. Aurinko oli kirkas ja lokit kirkuivat terassin yllä. Tartuin sinua olkapäästä koska tiesin etteivät jalkasi kantaneet vielä kunnolla.

Nämä eivät ole kertomuksia rakkaudesta vaan yhdessäolosta. Nämä ovat tarinoita julkisesta tilasta ja halusta. Nämä ovat kirjoituksia kiimasta, haltuunottamisesta, elämästä oman huoneen ulkopuolella, naispuhetta, kehokieltä, kuluttaja-analyysia ja vessa-arvioita. Tervetuloa mukaan kaupungin toisiin tiloihin.

« Edellinen sivu